Simo on paras (miten olen kehittynyt nykyisiin kirjoitusvalmiuksiini:)

Kävin lapsuuden kodissani vierailulla ja pengoin vanhoja laatikoita. Löysin kolmannen luokan ainekirjoitusvihon. Koin sekä raikuvaa naurua että liikuttamistakin lukiessani 8-vuotiaana kirjoittamiani tekstejä. Paras teksti oli kertomus Simo Simpanssista laivassa. ”Simo oli pieni vekkulimainen simpanssi”, joka nukkui niin tavattoman sikeästi banaanitertun päällä, ettei huomannut ollenkaan joutuvansa vahingossa viidakosta banaanilaivaan. Laivassa Simoa alkoi pelottaa, ja hän alkoi ikävöidä äitiään. Onneksi Simo kuitenkin huomattiin ja kuskattiin takaisin viidakkoon. Siis loppu hyvin kaikki hyvin, niin kuin kaikissa kirjoittamissani kolmannen luokan aineissa on.

Äidinkieli oli sekä ala- että yläasteella suosikkiaineeni. Minusta on aina ollut hirmuisesti mukavampaa kirjoittaa aineita ja opiskella jopa sijamuotoja kuin laskea matikkaa. Olen huomannut, että myös yläasteen aineissa jatkui onnellisen lopun -teemat. Lukiossa oli jo pakko kirjoittaa surullisiakin loppuja ja alkaa miettiä todellisia aineistopohjaisia tekstejä. Novellianalyysit olivat vahvuuteni, jota toteutin myös ylioppilaskirjoituksissa. Nyt ammattikorkeakoulussa voi taas vähän satuillakin, ainakin tällä opintojaksolla.

Onhan saduista toki kehitetty ja opittu paljon lisää, mutta yksikään lukiossa kirjoittamani novellianalyysi, ei edes se paras, vedä vertoja jälkikäteen lukiessa Simo Simpanssille, siinä on aitoa tunnetta, sitä oikeaa fiilistä.