Raikas tuuli puhaltaa kasvojani vasten, on hiljaista. Kävelen kohti penkkiä, jossa venyttelen aina ensin. Tuntuu rauhoittavalta olla täällä, vaikkakin ahdistavalta. Auringon keväiset säteet hivelevät kasvojani, on kaunis kevätpäivä. Kiristän kengän nauhat ja ampaisen matkaan.
Raskas pohja saa sykkeeni nousemaan nopeasti. Yritän unohtaa kaiken, pahan olon ja keskittyä askeleen tahdissa kiihtyvän hengitykseni rytmiin. Pingon pahaa oloani karkuun, mielessäni välähtää kuvia ruumiista, häistä ja hautajaisista, viuhdon menemään lujempaa. Hiekka hiertää kengissäni, mutta en halua pysähtyä, koska silloin pystyisin keskittymään liikaa ajattelemiseen, joka toisi minulle suunnattoman tuskan tunteen.
”Miten kestät? Pärjäätkö? Heti häiden jälkeen. Kamalaa. Raskasta. Otan osaa.” Lokit kirkuvat mielessä huutavien lauseideni kanssa kilpaa. Olen tullut uppotukin luokse. Pysähdyn, venyttelen hieman ja käännyn takaisin. Sydämeni lyö kiivaasti ”pum,pum,pum”, hiekka pöllyää raskailta tuntuvien jalkojeni alla.
Pysähdyn kesken kiivaan tahdin kuin seinään. Kaadun maahan itkien vihasta, pahasta olosta, katkeruudesta ja tuskasta. Rakkaani sininen ruumis piirtyy pauhaavan veden pintaan. ”Kuka täällä määrää kohtalon? Oletko se sinä?”, huudan vellovalle vedelle ja kaukana näkyvälle ulapalle.
Nousen raivoissani maasta ja kiihdytän itseni niin kovaan vauhtiin, jota en ole vielä koskaan jaloistani pinkonut. Puren hammasta yhteen ja ajattelen aurinkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti